| iivöl inside | ||
| pääsivu sosiaaliset paineet MINÄ perhe kaverit muut sälät
|
Mä en
oikeesti ole kovinkaan paha, koska mulla on ylikehittynyt ja liian
herkäksi viritetty omatunto, jonka saa asentoon huono
ihan pikkupikkuasioistakin (esim. ala-asteella, kun en saanut hanaa
kiristettyä ihan kiinni ja se jäi perjantai-iltapäivällä tippumaan,
pelkäsin, että koulu joko peittyy veden alle viikonlopun aikana tai
ainakin menee vararikkoon vesilaskun takia... tai kun Pariisissa ja
Turkissa hotellisängyllä pompittuamme rikoimme jousituksen pelkäsin
pitkään jälkikäteen tulevaa haastetta oikeuteen tai vähintäänkin
miljoonalaskua).
Joskus sitä kuitenkin puolivahingossa tai vilpittömästi tekee jotain pahaa. Pari kertaa olen esimerkiksi erehtynyt tarjoamaan apuani lastenvaunujen kanssa bussiin halajavalle äidille tai avaamaan oven jollekin toiselle henkilölle tietämättä tekeväni suuren rikoksen. Saamani kiukustunut vilkaisu, murahdus ja hampaanjäljet ranteessa ovat kuitenkin jälkikäteen kertoneet, että olen toiminut väärin (jotkut ihmiset tosin reagoivat toisella tavalla, mutta eiköhän heistäkin se saada jossain vaiheessa kitkettyä). Murisijat saavat jossain vaiheessa kyllä sinnikkäällä toiminnallaan tukahdutettua muista ihmisistä kaiken auttamisenhalun, jolloin päästään toivottuun tavoitteeseen - voidaan valittaa lisää siitä, kuinka nykynuoret eivät sitten yhtään osaa käyttäytyä, vaan läjäyttävät oven muiden naamaa päin ja antavat äitien kamppailla vaununsa bussiin ihan omin voimin. Nykynuorten onneksi naamaani salakavalasti ilmaantuneet rypyt niputtavat mut kuitenkin nykyään enimmäkseen tätien kategoriaan, joten kohta päästäänkin päivittelemään, kuinka huonokäytöksisiä keski-ikäsiä tässä maassa on. Mun paheisiin kuuluu pissakakkajutut, joista toivon kasvavani eroon ehkä eläkeiässä (jolloin ne voivat olla tosin uudelleen ajankohtaisia. Myös oman äidin varoittava esimerkki antaa aihetta pelätä, että muutosta ei ehkä tule vielä moneen vuoteen). Lisäksi muutkaan ala-asteikäisten hauskoina pitämät asiat (ruokailuvälineitten nuoleminen ravintolassa, viiksien ja arpien piirtely lehtikuviin, kaksimieliset jutut jne.) eivät ole vielä joutuneet väistymään henkisen kasvun päästyä tarpeeksi pitkälle. Seura tekee kaltaisekseen. Joskus lapsetus johtaa ikäviin konfliktitilanteisiin, esim. jos iso täti meinaa kaupassa kaapata ja rikkoa pikkulapsen puuhepan. Joskus voi joutua vaihtamaan paikkaa lätkämatsissa, jos nipistää vieressä istunutta ääliömäisen subjektiivista keski-ikäistä Jokeri-fania perseestä. Joskus olen saattanut parantaa elämänlaatua Dilbert-periaatteen mukaan. Joskus pahennusta voi herättää myös keskusradiossa tai joulukonsertissa nauraminen, äänekkyys ja loistavat "hei arvaa mitä nyt voitas tehdä?" -ideat (joiden seurauksena voi tuntea mm. pakottavaa tarvetta kulkea ympäriinsä Itäkeskuksessa jäätelöpaketin kappaleita teipattuna ympäriinsä vaatteisiin. Pistä minut heti pakkaseen!). Valitettavan usein tunnen myös tarvetta olla äänessä silloinkin kun olisi parempi olla hiljaa. Juuri näinä hetkinä saattaa sitten sanoa melkein mitä vaan - ja yleensä tuleekin sanottua melkein mitä vaan, mikä ei tulevaisuutta silmälläpitäen aina ole pelkästään positiivinen asia. Autoa ajan kovaa ja huonosti. Parkkeeraan vielä huonommin. Olen jättänyt pysyvän muiston useampaankin autoon. Joskus ne vielä tulee olemaan arvokasta tavaraa, niin kuin mun nimmaritkin! |