Kyykän lumoava maailma

”Voi eläämä!”, huokaisi nimettömänä pysyttelevä Vuti (alias Riippi), kun kyselin kisatunnelmia. Oltiin juuri syöty hernekeittoa ja banaania Tampereen teknillisen yliopiston Sähkötalon ruokalassa. Alkusarjan kyykkäpelit oli pelattu, ja masentunut, joskin nousujohteinen tunnelma oli päässyt hiukan valloilleen. Haastateltavani epäili kykyäni ”formuloida kysymyksiä” selvittäessäni päivän tapahtumien kulkua.

Espoon pelloilta Herwoodin metsään

Matkamme alkoi aamulla kukonlaulun aikaan. Bussi starttasi Smökin edestä jo kello 6.00. Syypää tähän epäinhimillisyyteen löytyy kyykkäjärjestäjien aikataulujen laatijasta. Ilmoittautumassa on oltava viimeistään klo 8.30.

Osalla otaniemeläisistä kyykkääjistä oli seikkailun ja veren maku suussa heti alusta alkaen. Pari sankaria ajoi takaa tilausbussiamme, ”Bussaria”, linja-autolla numero 122 pitkin Länsiväylää ja yksi supersankari nukkui pommiin kiltiksellä, johon oli tullut nukkumaan varta vasten aikaisen lähdön takia. Hän sitten otti bussin kiinni Hämeenlinnan moottoritiellä, taksilla suhaillen tietenkin...

Oma joukkueemme tuRPa on jo konkari kyykän MM-kentillä. Kaksi vuotta sitten, kun otimme osaa ensi kertaa, selvisimme kisoista tappioitta. Jatkopeleissä jäimme mitalisijoitta, koska tamperelaiset puolueelliset tuomarit mokasivat itsensä. He eivät osanneet sääntöjä eivätkä antaneet meidän ratkaista paikallista joukkuetta vastaan tasapeliin päättynyttä peliä pelaamalla. Haimme oikeutta, mutta hävisimme arvonnan (yllättävää?).

Tänä vuonna jouduimme käyttämään sijaispelaajaa, jolla ei ollut takanaan yhtään kyykkämatsia. Perinteinen aloitusheittäjämme kun sai kutsun Sveitsiin. Hyvähenkinen joukkueemme koki vielä yllättävän miestappion 8 tuntia ennen lähtöä, kun joukkueemme pisin jäsen ilmoitti vetäytymisestään. Onneksi saimme erään perustajajäsenen pikkuveljen joukkueeseemme. Hän oli täysin amatööri ja vielä tamperelainen. Ajattelimme, että ehkä paikallisväri joukkueessamme siivittäisi tuRPan uuteen nousuun.

Jussi Koponen (Alkorytmi, tuRPa:n jäsen) testaa kyykänheittovempelettä. Kuvasta lentää oluttölkki.

Karttu on heitetty

Kello 9.35 aloitimme ensimmäisen pelimme. Karttu lensi hienossa kaaressa ja kyykät sinkoutuivat pelialueen ulkopuolelle. ”Free Willy!” kuultiin pari kertaa ja hauetkin olivat uskaltautuneet piiloistaan kirpeästä ilmasta huolimatta. Vastustajat käyttivät henkistä väkivaltaa, mutta toisaalta he myös luulivat, että joukkueemme on tamperelainen. Joku väitti, ettei meillä ole ”tsäänssejä”, mutta mehän emme sellaisia tarvitse. ”Tsäänssit on häviäjille.”

Karttu ilmassa.

Karu totuus menestymisestämme valkeni vasta kahden ensimmäisen pelin jälkeen. Tunnin kuluttua olimme pudonneet jatkosta, koska olimme hävinneet kaksi peliä.

Sitten olikin pidennetyn kahvitauon paikka. Viimeisellä pelillä ei ollut enää merkitystä, mutta hioimme taktiikkaamme edelleen. Pelin kuluessa otimme käyttöön uusia salaisia aseita entisten ”TAPPARA!”-tsemppaushuudon ja voitelun lisäksi. Heiton päättäminen polviasentoon osoittautui näistä tärkeimmäksi, samoin uusi mottomme: ”Ei me nyt naisille hävitä”, oli tärkeässä roolissa.

Pelin aikana tuomarimme, paikallinen teknillinen humanisti, alkoi kärsiä ylivoitelusta ja kerran sekoitti muun muassa joukkueidemme pisteet keskenään. Kisat oli hyvä päättää makeaan voittoon huonon alun jälkeen.Pelit olivat meidän osaltamme siis ohitse.

Hikeä ja alastomuutta

Kävimme ruokailemassa hernekeittoa Sähkötalossa. Ruokajono oli parisenkymmentä minuuttia pitkä, mutta kuten sanonta kuuluu: ”Det kostar ingenting att köa.” Sitten pääsi valloilleen ajatus tikkijoukkueiden keskinäisen paremmuuden ratkomisesta kyykkäämällä. Päätimme etsiä pelivälineistöä, mutta julma totuus iski kuin sata piiskaniskua: tänä vuonna pelisettejä ei saa lainaksi.

Puolet tuRPa:sta oven edessä

Perinteitä kunnioittaen ryhmämme suunnisti Teekkarisaunalle. Saunomisen lisäksi ohjelmaan kuului laulelua lauteilla, palelua alasti pakkasessa, istuskelua ja yksi hiustenvaalennusyritys. Nähtiinpä täsmäsammuminenkin. Tutalaisen mieshenkilön koneisto yskähteli ja hän päätyi lopulta pöydän päälle makuuasentoon.

Kyselin lyhyesti olutta myyvältä järjestyksenvalvojalta, oliko hän itse osallistunut kisoihin. Tänä vuonna hän ei ollut ehtinyt, koska oli ollut niin paljon tehtävää. Hänen tehtäviinsä oli kuulunut muun muassa jokapaikan höylääminen sekä kontaktien luominen ja tällä alueella erityisesti ”amk-hoitsuihin” yhteyden pitäminen. Hän ei halunnut nimeään julkisuuteen. Tiedustelin nimimerkin käyttöhalukkuutta, ja hän sutkautti: ”Mulkuksi minua ainakin on tänään kutsuttu.” Toimitus teki saamiensa vihjeiden perusteella sen johtopäätöksen, että kyseinen herra on vuoden 2001 MM-kyykän päävastaava. Herra M. halusi viestittää tietoteekkareille, että järjestäjät kaipaisivat enemmän väkeä kisoihinsa ja ehdotti, että mekin voisimme lähteä isommalla porukalla Otaniemestä. Hän ideoi myös eri kuntien datakiltojen välisiä MM-kyykkäkisoja.

Klo 17 sauna suljettiin ja kyykkäjiä kehotettiin menemään Sähkötaloon, ”jossa bileet jatkuvat niin kauan kuin siellä on jengiä”. Seurueemme päätti ensin suunnistaa lähipizzeriaan ravitsemaan itseään. Yleisen sarjan loppuottelu alkoi klo 18 ja seurasimme sitä mielenkiinnolla ja kylläisinä. Loppuottelussa kyykkäävillä oli jo selkeästi taitoakin; kentälle ei kyykkiä juuri jäänyt lojumaan. Maailmanmestaruuden nappasi tänä vuonna Lappeenrantaan FinnHits-niminen poppoo.

Maailmanmestaruus ratkeaa

Finaalia katsellessamme palelimme ulkona ja sen loputtua aloimme etsiskellä lämmittelypaikkaa. Pakkasta oli 15–20 astetta ja yllätykseksemme totesimme, että Sähkötalo oli saunalla huudetuista lupauksista huolimatta mennyt juuri sulki. Kisojen ilmoittautumispaikan lisäksi ei ollut muita lämpimiä ja yleisölle avoimia paikkoja näköpiirissä, joten menimme sinne lämmittelemään hetkeksi. Jotenkin tuntui, että TiK oli ainoa porukka, joka oli vielä tuossa vaiheessa TTY:n alueella. 2500 muuta kyykkääjää oli hävinnyt kuin rapu mertarantaan. Koko kyykkäystapahtuma oli järjestetty mallikkaasti, mutta isolta töppäykseltä tuntui se, että järjestäjät eivät olleet järjestäneet mitään paikkaa ihmisille noin kolmen tunnin ajaksi illasta. Jatkot alkoivat vasta iltayhdeksältä MetroAuto Areenalla (toim. huom. po. Metroauto-areena) ja siihen mennessä kyykkääjät saattaisivat olla jo pahasti jääkalikoituneita.

Voittajajoukkue FinnHits oli palaamassa kotiinsa jo alkuillasta ennen jatkobileiden virallista palkintojenjakotilaisuutta. Alkorytmin toimitus sattui paikalle heidän palkintojenjakoonsa. Palkintojenjakopaikan lähettyvillä sijainneella ensiapuasemalla laastaroitiin ainakin yhtä tikkiläistä.

Sain selville, että mestarijoukkue koostui viidestä hengestä ja heillä oli yhteensä noin 50 opintovuotta takanaan LTKK:lla. Porukan kokenein oli ollut järjestämässä kyykkäkisoja jo 80-luvun lopulla ja hän oli osallistunut kisoihin kymmenisen kertaa. Muut jäsenet olivat osallistuneet 1–4 kertaa. Yksi joukosta oli siis keltanokka, ja hän ylsi ensi yrittämällä maailmanmestaruuteen.

Oululaisten majapaikalta

Havaitsimme toiminnan loppumisen merkkejä ilmoittautumispaikalla. Onneksi kuulimme sattumalta oululaisten kyykkääjien hätämajoituspaikasta ja päädyimme lopulta heidän ovelleen. Saimme kutsun sisään tähän suloisen lämpimään paikkaan, jossa vietimme iltaa pääasiassa teekkarilauluja hoilaamalla. Oululaiset näyttivät meille parikin kertaa, kuinka tehdään oikein iso kasa. He nauroivat remakasti Hei vahtimestari -laulun lisäsäkeistölle, jonka kehittelimme viime Muistinnollauksen sillisjatkoilla.

Pyöräilyä ja tanssausta

Jatkot järjestettiin samassa isossa urheiluhallissa kuin viime vuonna. Niiden järjestelyt olivat aiheuttaneet ja aiheuttivat edelleen närää ihmisissä. Suurimman kritiikin saaneet epäkohdat olivat useat peräkkäiset turvatarkastukset, ulkonarikka ja vain VIP:ien vessojen sijoittaminen sisätiloihin sekä ulospäin jonottaminen bileiden loputtua. Tästä huolimatta paikalle oli vääntäytynyt sankka joukko kyykkääjiä ja muita juhlijoita.

Illan mittaan testailimme erään suuren olutmerkin tarjoamaa ”olutfillaria”, jossa polkimia polkemalla sai tuopin kääntymään kohti pyöräilijän suuta. Vieressä kannustava mies mittasi oluen juomiseen kuluvaa aikaa. Nopein polkija tyhjensi tuopin alle kymmenessä sekunnissa. Tämän laitteen parhaana puolena juhlijat pitivät sen suomaa ilmaista olutta. Vuti kävi päälavalla lajin finaalissa voittamassa tämän eräänlaisen aika-ajon Suomen mestaruuden. Krääsän lisäksi hän puhui itselleen ja ystävilleen palkinnoksi excursion olutyhtiön Torniossa sijaitsevalle panimolle.

Kiltalainen testaa olutpyörää.

Jatkoilla soitti kolme orkesteria, joista merkittävimmät olivat Firevision ja humppaorkesteri Eläkeläiset. Eläkeläisten keikka oli jälleen taattu humppakokemus, johon sisältyi hauskuuksia kuten tiputanssi ja Kristian Voutilaisen yleisöön heittelemät paperilennokit. Ihmetellä sopii, miten hän ehti taitella lennokkejaan rumpujen soitannan lomassa.

Kotiin lähdettiin ”Bussari”-bussilla kolmen jälkeen, kun viimeisetkin narikkaan jumittuneet ressukat oli saatu kyytiin. Tämä kisamatka osoitti jälleen, ettei aina häviä. Joukkueemme tuRPa jää valmistautumaan ensi vuoden taistoihin muutaman kokemuksen rikkaampana. Ehkäpä ensi vuonna maltamme harjoitella edes kerran ennen kisoja. Piristävältä tuo kyykkääminen taas pitkästä aikaa tuntui ja olisi mukava pelailla sitä Otaniemessäkin joskus. Perustapa sinä Otaniemeen oma kyykkäliiga!